Blog post

Avulias stadi

Hesari kertoi 24.2. julkaistussa jutussaan, että helsinkiläiset ovat avuliaita. Hienoa! Jutussa esiteltävissä kokeissa on palautettu maahan pudotettuja kirjeitä ja palautusprosentti on ollut verrattain hyvä. Kivaa, että stadilaiset ovat valmiita auttamaan.

Jutussa tuodaan esiin toinenkin tärkeä asia: Helsingin kaupunginosien välillä on hyvinvointieroja. Auttamishaluun huono-osaisuus ei pahemmin vaikuttanut, mikä ei yllätä ainakaan minua. Olen toimittajan kanssa samaa mieltä siitä, että auttaminen ja luottamus toisiin on jotain aika perisuomalaista. Tästä voi olla hyötyä kasvavaan eriarvoisuuteen tarttumisessa—ja se on asia, johon meidän todella pitää panostaa.

Suomalaiset voivat nykyään paremmin kuin koskaan. Osa porukasta kuitenkin putoaa tai pudotetaan hyvinvoinnin ulkopuolelle. Ajattelen, että Helsingissä tasavertaista hyvinvointia voidaan edistää esimerkiksi tarjoamalla lapsille laadukasta varhaiskasvatusta ja koulutusta, panostamalla terveydenhoitoon ja varhaisen tuen palveluihin, rakentamalla kohtuuhintaisia asuntoja ja tuomalla kaupunkilaisia yhteen niin kirjastoissa, harrastuksissa kuin kaikille avoimissa tapahtumissa. Myös maahanmuuttajien kotouttaminen on tärkeää.

Eriarvoisuuden ja köyhyyden vähentäminen on mielestäni poliitikkojen velvollisuus. Tasavertaisuus ja tasa-arvo edistävät koko yhteiskunnan hyvinvointia. Lupaan teille, että valtuustoon päästessäni pidän tämän asian kaiken työni ytimessä.

Palaan vielä hetkeksi Hesarin juttuun ja kirjekokeeseen. Kirjeen tai vaikka avaimien palauttaminen on toisaalta yksinkertainen ja helppo tapa olla ystävällinen, toisaalta se saattaa vaatia vähän vaivaakin. Olisiko tilanne ollut toisenlainen, jos potentiaalisen auttajan olisi pitänyt kohdata avuntarvitsija kasvokkain? Helsingissä liikkuessaan näkee päivittäin sekä myötätuntoista auttamista että välinpitämätöntä sivuuttamista. Lastenvaunuja nostetaan bussiin, kanssakulkijalle avataan ovi, vanhus autetaan lumikasan yli liikennevaloissa ja maasta löytyneiden pehmolelujen omistajia kuulutetaan FB:n kaupunginosaryhmissä.

Samaan aikaan oudosti käyttäytyvää muistisairasta kartetaan ja asfaltilla istuvan kerjäläisen ohi kävellään katse horisontissa. Auttaminen on hyvää ja arvokasta, ja tiedän että kenelläkään meistä ei kuitenkaan joka hetki riitä voimia siihen. Ehkä me voidaan silti parantaa tulosta vielä? Ihan pienetkin asiat saattavat olla uskomattoman tärkeitä, myötätunto voi jopa pelastaa henkiä. Jo pelkkä hymy voi joskus olla käänteentekevä lähimmäisen elämässä. Mitä jos Helsinki olisi maailman ystävällisin ja avuliain kaupunki?

Hesarin jutun voit lukea täältä: http://www.hs.fi/kaupunki/art-2000005100505.html?share=8c3a8041f3e6d7e04c52787bd2316942